Tämä teksti aloitetaan muutamalla lainauksella. Ensimmäisestä on vastuussa vasemmiston kanssavaltuutettu ja opettajakollega Tuomas Nieminen. En voisi olla Tuomaksen kanssa asiasta yhtään enempää samaa mieltä.
(Tuomas viittaa päivityksessään Opettaja-lehden pääkirjoitukseen)
Toinen lainaus kuuluu puolestaan kirjallisuuden puolella ansioituneelle opettajalle, Tommi Kinnuselle. Hänen Ylelle kirjoittamansa kolumnin otsikko tiivistää hienosti oleellisen: “Kaikilla on mielipide koulusta, mutta opettajilta ei kysytä mitään”
Jatketaan vielä lainauksia poimimalla yksi kappale tuosta Kinnusen kolumnista. Siinä tulee erittäin selkeästi julki nykyisen tilanteen absurdius.
”Muutama vuosi sitten Porin Suomi-areenan teemana oli opetus, ja ohjelmisto oli täynnä kouluaiheisia keskusteluita, mutta 800 esiintyjän joukkoon oli hyväksytty vain yksi ainoa luokanopettaja, hänetkin vain yhteen tapahtumaan. Lopputulos oli outo ainakin minun silmilleni: vuorineuvokset juttelivat iskelmätähtien kanssa wilma-ohjelman merkityksestä ja kansanedustajat sekä työmarkkinajohtajat oppimisen tavoista, eikä kukaan kaivannut joukkoon sellaisia, joilla olisi edes alkeellinen tuntuma siihen, millaista kentän todellisuus on.”
Lähdin alkujaan politiikkaan mukaan nimenomaan tuodakseni opettajien ääntä kuuluville ja saadakseni erityisesti sivistyspuolen päätökset perustumaan todellisiin faktoihin mielikuvien sijaan. Vastaanotto on kuitenkin ollut melkoisen tyly. Aina kun avaan suuni, iso osa päättäjistä lokeroi minut automaattisesti ainoastaan opettajien ja sitä kautta omaa etuani ajavaksi. Se on surullista ja omasta mielestäni kertoo paljon kyseisten henkilöiden omasta arvomaailmasta. Mikäli oletuksena on, että jokainen ihminen ajaa vain ja ainoastaan omaa parastaan, niin silloin elämänasenne on kyllä läpeensä kyyninen. Ihan ilmoitusluontoinen asia – suurin osa opettajista (ainakin minun tuntemistani) kokee edelleen vähintäänkin jonkinasteista kutsumusta tähän työhön ja sitä kautta tekee kaikkensa nimenomaan oppilaiden parhaaksi. Enemmän arvostusta ja palkkaa irtoaisi kyllä muualtakin.
Kun mietitään vielä tarkemmin omaa rooliani tässä yhtälössä, niin havaitaan, että minä katson opetuspuolen asioita luultavasti useammalta kantilta kuin kukaan muu tässä kunnassa. Minä näen asiat opettajana, tulevien koululaisten isänä, veronmaksajana ja päättäjänä. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Otetaanpa esimerkki. Jos minulta kysytään mielipidettä siitä, mikä on optimaalinen ryhmäkoko, niin vastaukseni ei ole todellakaan “mahdollisimman pieni”. Mikäli ajaisin ainoastaan oman ammattiryhmäni etua, niin vastaisin luonnollisesti tuolla tavalla. Mikäs sen mukavampaa kuin saada lukujärjestykseen paljon opetustunteja pienissä ryhmissä. Tyhmempikin ymmärtää kuitenkin sen verran kuntataloudesta, että kaikki raha mikä pumpataan koululaitokseen, on pois jostakin muusta, esimerkiksi infran ylläpidosta tai vapaa-ajan palveluista. Ja jos ei muuta, niin viime kädessä se on poissa kuntalaisten kukkarosta. No – mikäli olisin pelkästään töissä Hattulassa, voisin vähät välittää noista muista tekijöistä ja vaatia loputtomasti lisää rahaa. En kuitenkaan ole, joten minun on pakko ajatella asiaa myös muista näkökulmista. Ja rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että tuskin kukaan ulkopaikkakuntalainen opettajakaan haluaa ehdoin tahdoin ajaa työpaikkakuntansa taloutta kuralle. Kyllä ne säästöt sitä kautta napsahtavat myös opetuspuolen kohdalle ennemmin tai myöhemmin.
Mitä sitten itse ryhmäkokokysymykseen tulee, niin minä sanoisin, että tällä hetkellä yläkoulun heterogeenisessä opetusryhmässä (=oppilaita laidasta laitaan) optimaalinen ryhmäkoko on 15-17 oppilasta. Toisinaan on poissaoloista johtuvia tilanteita, jolloin luokassa on vain hieman yli 10 oppilasta ja myönnän ihan avoimesti, että se tuntuu hieman resurssien tuhlaamiselta. Toki oppiminen on tuolloin takuuvarmasti tehokasta, mutta pitkässä juoksussa saavutettu ekstrahyöty jää erittäin minimaaliseksi. Toisaalta kun taas oppilasmäärä nousee lähelle kahtakymmentä, niin kasvun havaitsee välittömästi mm. heikentyneen työrauhan muodossa. Se yhdistettynä vähentyneeseen oppilaskontaktien määrään vaikuttaa aivan suoraan oppimistuloksiin.
Edellä esitetyt huomiot koskivat siis normaalia perusryhmää, joka koostuu sekalaisesta valikoimasta kaiken tasoisia oppijoita. Mikäli ryhmässä on pelkästään erityistä tukea tarvitsevia nuoria, sopiva määrä lienee maksimissaan 10 oppilasta (aivan kuten erityisopetuksen puolella on linjattu). Jos taas opetusryhmä koostuu pelkästään sellaisista nuorista, jotka ovat hyvin itseohjautuvia ja tuen tarve on vähäistä, opetus onnistuu ongelmitta jopa 22-25 oppilaan ryhmässä.
Kuten syksyn talousarviokeskusteluissa yritin tuoda julki, minun mielestäni Hattulassa on yläkoulun puolella tällä hetkellä erittäin optimaaliset ja kustannustehokkaat opetusryhmät. Perusryhmien keskiarvo on n. 17 oppilasta, mikä mahdollistaa tehokkaan oppimisen kaikissa oppiaineissa. Lisäksi se antaa myös mahdollisuuden joustavien opetusryhmien käyttämiseen ja sitä kautta parantaa entisestään opetuksen laatua. Ryhmäkokojen pienentämisen suuntaan ei siis ole merkittävää painetta, mutta myöskään niiden suurentaminen ei tuo niin merkittäviä säästöjä, että nykyisen, hyvin toimivan järjestelmän romuttamista kannattaisi edes harkita. Yksi sadan tuhannen euron säästö ei mitenkään kompensoi siitä aiheutuvia ongelmia. Niin – tai siis näin asia olisi ideaalisessa maailmassa. Täällä reaali-Hattulassa säästöjä yritetään raapia kasaan – epäonnistuneen budjetoinnin seurauksena – kaikkialta missä se vain on mahdollista ja siksi on enemmän kuin todennäköistä, että ensi syksynä tullaan näkemään nykyisen järjestelmän alasajaminen. Ja jos totta puhutaan, niin tämä kaikki on seurausta siitä, että opettajien asiantuntemukseen ei luoteta eikä heidän mielipidettään kysytä.
Ymmärrän kyllä, että on huomattavan helppoa ja turvallista uskoa virkavastuulla toimivien virkamiesten lukuja. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että päättäjät eivät ota päätään pois pensaasta siinäkään tapauksessa, että virkamiesten luvut pystytään haastamaan ja jopa helposti todistamaan täysin hihasta ravistetuiksi. Suurin osa ihmisistä ei kyseenalaista lääkärin diagnoosia tai rakennussuunnittelijan tekemiä kantavuuslaskelmia. Viime syksyn perusteella matemaattisten aineiden opettajan tekemiin laskelmiin koulumaailman lainalaisuuksista voidaan kuitenkin viitata helposti kintaalla. Huoh. Mikäli tekisin diplomi-insinöörin töitä yksityisellä sektorilla, niin täysin samaan ammattitaitoon ja koulutustaustaan nojaavat laskelmat eivät varmasti kohtaisi vastaavaa määrää epäuskoa ja arvostelua. Miettikääpä sitä.