Viime aikoina paikallispolitiikka on pyörinyt mielessä aika vähän. Syytä ei tarvitse kaukaa etsiä. Kuten joku twitterissä osuvasti tiivisti – ”Mistä me keskusteltiin ennen koronaa?”
Vaikka aihe on äärimmäisen ikävä, niin luonnontieteilijän vaistot kyllä automaattisesti heräävät, kun pöydällä on tällainen määrä numeerista dataa. Lisäksi THL:n tekemät epidemiamallinnukset ovat olleet niin ala-arvoisia, että jo pelkästään sen vuoksi on ollut ”pakko” tehdä omia varjolaskelmia. Tämä mallintaminen ja muu aiheeseen perehtyminen on siis vienyt suurimman mielenkiintoni ja aikani.
Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus kirjottaa koronasta. Suomessa reilu viikko takaperin siirryttiin koulujen osalta etäopetukseen, ja se kyllä mullisti myös omalta osaltaan arjen rutiinit ihan kertaheitolla. Toimin siis tällä hetkellä ihan “normaalisti” päivätyössäni opettajana – nyt se vain tapahtuu kotona keittiön pöydän ääressä. Lisäksi vedän oman työni ohessa myös kotikoulua ekaluokkalaiselle ja leikin päiväkodin setää kahdelle pienemmälle. Tätä on multitasking sanan varsinaisessa merkityksessä. 🙂
Käytännössä päivät kuluvat siten, että vastailen oppituntien aikana chatin välityksellä oppilaiden yhteydenottoihin ja autan heitä opiskelussa eteenpäin täsmälleen samalla tavalla kuin luokkahuoneessakin. Videoyhteyksiä en ole käyttänyt (enkä mielelläni käytä). Syy ei ole suinkaan se, että en kokisi niitä hyödyllisiksi. Edellä mainituista lisärooleista johtuen joudun vähän väliä hyppäämään pois koneen äärestä setvimään kiistatilanteita ja auttamaan poikakolmikkoa erilaisissa arjen askareissa. Siinä olisi oppilaille niin paljon nähtävää ja kuultavaa, että saattaisi luonnontieteet jäädä aika lailla sivurooliin. Kunnioitan suuresti niitä, jotka yrittävät pitää oikeita bisnespalavereita vastaavissa olosuhteissa. Paino sanalla yrittävät. 😀
Reaaliaikaisen yhteydenpidon lisäksi oppilaiden tekemisiä pitää myös seurata, joten opettajuus on nyt läsnä ihan kirjaimellisesti 24/7. Lähiopetuksessa kiertelen luokassa ja voin yhdistää neuvomisen siihen, että tökin laiskureita eteenpäin. Ainoastaan kokeiden korjaaminen jää varmuudella kotitöiksi. Etänä pelkästään oppilaiden tuntitehtäviä pitää käydä läpi iltaisin ja viikonloppuisin ja mm. tuo tökkiminenkin pitää hoitaa wilma-viesteillä.
Onneksi myös kotikoulussa ja kotipäiväkodissa ulkoillaan. (Työ)päivän paras hetki on se, kun kaikki kolme lasta on saatu onnistuneesti ulko-oven toiselle puolelle. Siinä ehtii sopivasti istahtaa koneen äärelle, kun ensimmäinen on jo takaovella pyytämässä vettä / pyöräilykypärää / takaisin sisälle. Parin ensimmäisen päivän aikana tämän kokonaisuuden kruunasi koira, joka ulvoi, vinkui ja haukkui juostessaan ikkunasta toiselle ja seuratessaan poikien ulkotouhuja. Koira sentään saatiin ulkoistettua nopeasti pitkäaikaiseen hoitoon ikäkaranteenissa oleville vanhemmilleni.
Myös ruokailun ja päiväunien järjestäminen lukujärjestyksen mukaan sisältävät pieniä haasteita. Normaaleista ruokailuajoista joudutaan aina välillä joustamaan (ellei eineksiä ole tarjolla) ja tunnustan, että kertaalleen olen kyllä ollut puolet oppitunnista vaunulenkillä. Ajattelin, että 20 minuuttia riittäisi nukahtamiseen. Ajattelin väärin. Enkä kokeile enää toiste samaa.
Vaikka työskentely näissä olosuhteissa on haastavaa ja selkeästi lähiopetusta raskaampaa, niin onhan tässä järjestelyssä toki hyvätkin puolensa. Aamuisin voi maata hieman pidempään sängyssä ja muutenkaan lapsilla ei ole minuuttiaikataulua. Aamupalaa voi hyvin syödä samalla kun isillä on jo oppitunti käynnissä. 🙂
Jos sitten lopuksi vielä hieman vakavoidutaan. Olen vuosien varrella kritisoinut paljon Hattulan digiloikkaa, mutta tässä poikkeuksellisessa tilanteessa se on vihdoin päässyt näyttämään myös hyvät puolensa. Sekä opettajat että oppilaat ovat tottuneet hyödyntämään pilvipalveluja jokapäiväisessä työskentelyssä, joten mitään mullistavaa muutosta ja totaalista uuden edessä seisomista ei ole päässyt tapahtumaan. Totta kai ihmisten valmiudet ovat hyvin eri tasolla, mutta varmasti siirtyminen etäopetukseen on sujunut Hattulassa keskimääräistä paremmin. Tämä on myös omalla kohdallani ollut iso helpotus. Jos tämän härdellin keskellä pitäisi vielä opetella kaikkea ihan alkeista lähtien, niin jopa tällaisella elämään rennosti suhtautuvalla ihmisellä burnout olisi kyllä enemmän kuin lähellä.
Toinen plussa digiloikan suhteen tulee yhtenäisestä laitekannasta. Oppilaita on huomattavasti helpompi ohjeistaa käyttämään erilaisia uusia ohjelmia ja käyttöliittymiä, kun jokaisella on samanlainen laite edessään. Jopa tällainen tavallinen pulliainen pystyy leikkimään näissä olosuhteissa jonkinlaista ICT-tukea. 🙂
Koska perusasiat eivät ole vaatineet määrättömästi paukkuja, niin tässä on ehtinyt jo miettimään myös erilaisia tapoja kehittää etäopetusta. Koepuoli ja arviointi on se, joka aiheuttaa selkeästi eniten päänvaivaa. Ensimmäisenä kokeiluna olen järjestänyt yksittäisille oppilaille rästiin jääneitä etäkokeita huoltajan valvonnassa. Yhteenvetona nuorille voisi todeta, että vaikka te huoltajaa pystyisittekin huijaamaan, niin opettaja osaa kyllä käyttää googlea ja tunnistaa wikipediasta otetun vastauksen. Ja herran tähden sentään – jos te käytätte copypastea, niin opetelkaa edes liittämään ilman muotoilua. Lunttaaminen on turhan läpinäkyvää, kun fontti vaihtuu sen mukaan miltä sivulta vastaus on kopioitu. Tämänkö pitäisi olla jonkinlainen diginatiivi sukupolvi, joka on syntynyt älylaite kädessä? Voi voi sentään. Teillä on vielä paljon opittavaa. 😀