Politiikkaan pätevät samat sanat kuin niin moneen muuhunkin osa-alueeseen elämässä. Asioihin pitää suhtautua tosissaan, mutta ei liian vakavasti. Opettajana olen huomannut, että viestin ymmärtämistä edesauttaa usein se, että asiaa lähestytään normaalista poikkeavalla tavalla. Ajattelin siksi kertoa näin helatorstain kunniaksi pienen iltasadun. Perimätiedon mukaan kunnon perheenisän kuuluu aina aika ajoin sillä tavalla tehdä. Tarinan pääosassa ovat hölmöläis… anteeksi – pienen kantahämäläisen kunnan päättäjät (ja muut asukkaat). Tarina on luonnollisesti täysin fiktiivinen eikä sillä missään nimessä ole oikeita esikuvia. Kaikki mielleyhtymät syntyvät vain ja ainoastaan lukijan pään sisällä.
—
Olipa kerran syksy ja sen myötä oli tullut aika valmistella tämän pienen kantahämäläisen kunnan talousarvio seuraavaksi vuodeksi. Ensimmäisessä esityksessä viivan alla oli paljon punaista – kuten yleensä. Tästä syystä mahdollisia leikkauskohteita mietittiin isolla porukalla. Joku rohkea uskalsi uida vastavirtaan ja ilmoille heitettiin ehdotus tulopuolen vahvistamisesta veroprosenttia nostamalla. Se idea kuitenkin tyrmättiin välittömästi. “Ei kun nyt leikataan, siksi että … siksi.” Ja siitä asiasta ei keskusteltu enää sen koommin.
Sitten eräs hölmöl… anteeksi – päättäjistä muisti nykyään muodissa olevat koulujen pienet ryhmäkoot. “Kun minä olin nuori, silloin hiihdettiin kesät ja talvet kouluun ja luokassa oli ainakin 75 oppilasta.” Muut innostuivat. “Joo! Meitäkin oli silloin 1800-luvun lopulla parhaimmillaan 147 samassa luokassa. Vai oliko se koko koulun oppilasmäärä? Vai oliko se sittenkin armeijassa? No, joka tapauksessa tästä voidaan varmasti säästää.”
Ei aikaakaan, kun ilmoille ruvettiin heittelemään myös erinäköisiä lukuja säästöjen suuruudesta. “Tällä säästetään ainakin 200 000 euroa.” “No vähintään miljoona mummonmarkkaa.” Mihin nämä luvut perustuivat, sitä kukaan ei osannut sanoa. Lopulta jonkinlainen yhteisymmärrys kuitenkin saavutettiin ja talousarvioon kirjattiin sopivaksi katsottu säästösumma. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä se tarkoittaisi käytännössä. Tai no – yhdellä oli, mutta hän oli tunnettu kärkkäistä mielipiteistään. Eihän sellaista häirikköä ja vastarannan kiiskeä kukaan jaksanut kuunnella.
Tuli kevät ja syksyllä tehtyä talousarviota alettiin toimeenpanemaan. Opetuspuolesta vastaava kalifi päätyi ratkaisuun, jonka mukaan tämän pienen kantahämäläisen kunnan yläkoulussa vähennetään opetusryhmien määrää. Yhdeksännelle luokalle siirtyvistä 90 oppilaasta muodostettaisiin neljä ryhmää ja näin ollen jokaisessa ryhmässä tulisi olemaan keskimäärin 22-23 oppilasta nykyisen 16-18 sijasta.
Kun päätöksestä tiedotettiin kesäloman lähestyessä oppilaille, 8Y-luokan Niko-Petteri huomasi välittömästi erään käytännön ongelman: “Eihän kaikissa luokissa ole edes niin montaa pulpettia?” Anna-Iida jatkoi kritiikkiä: “Meitä on tällä hetkellä 18 eikä täällä ole nytkään työrauhaa.” Kommentit sinkoilivat luokassa. “Mä en ainakaan vaihda mihinkään!” “Mulla oli jo alakoulussa 10 eri opettajaa ja meidän luokka hajotettiin seiskan jälkeen. Ei tää oo todellista.” Kapinahenki nousi hetkessä huippuunsa ja oppilaat alkoivat suunnittelemaan niin mielenosoituksia kuin istumalakkoja. Pian heille kuitenkin selvisi, että niskoittelu on turhaa ja päätös pitää.
Ei kulunut aikaakaan, kun tieto päätöksestä tavoitti myös oppilaiden vanhemmat. Koulun rehtori sai kiukkuisen puhelinsoiton. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja viidennentoista. Pikku-Callen äiti tiedusteli huolestuneena, että miten muutos mahtaa vaikuttaa joustaviin opetusryhmiin. Välihuomautuksena todettakoon, että tämä pieni kantahämäläinen kunta oli laajalti tunnettu nimenomaan joustavista opetusryhmistä, joita siellä oli toteutettu jo vuosikausia menestyksekkäästi. No – palataan Pikku-Calleen. Hänellä oli ilmennyt vaikeuksia matematiikan omaksumisessa jo alakoulussa ja siksi Calle oli opiskellut kaksi yläkouluvuottaan pienessä 10 oppilaan matematiikan ryhmässä. Callen äidin huoli oli ihan aito ja oikeutettu. Hän tunsi poikansa ja tiesi mitä tulee tapahtumaan, jos Calle laitetaan 23 oppilaan sekaryhmään.
Seuraavaksi rehtoria tavoitteli Tytti-Angervon isä. Hänen tyttärensä oli kertonut, että joustavat ryhmät tullaan purkamaan. Tytti-Angervo oli todella lahjakas kielissä ja hän oli nauttinut suunnattomasti joustavien ryhmien tuomasta mahdollisuudesta edetä opinnoissa tavallista nopeammin ja syvemmälle. Tyttö ja isä pelkäsivät, että jatkossa opetuksen taso näissä aineissa laskisi merkittävästi.
Oppilaiden ja vanhempien lisäksi myös tämän pienen kantahämäläisen kunnan opettajat purivat hammasta ja huokailivat syvään. Kyseessä oli päätös, jota oli todella vaikea niellä. Tulevana syksynä kaikki tulisi olemaan toisin. Callen lisäksi matematiikassa välittömässä putoamisvaarassa olisivat Jesse, Armas-Ylermi ja 14 muuta. Kielissä sama homma. Näiden nuorten viimeinen peruskouluvuosi tulee kulumaan takapulpetissa kattoon räkien ja Fortnitea pelaten. Siitä on sitten hyvä astua aikuisten maailmaan ja alkaa kantaa vastuuta omasta tekemisestään.
Työrauha tulee laskemaan myös muissa aineissa, joten oppimistulosten lasku on tosiasia, joka on lähes kaikkien oppilaiden kohdalla pakko hyväksyä. Pahoittelen, Tytti-Angervo ja muut. Opettajien pedanttiin maailmankuvaan tällainen ideologia sopii äärimmäisen huonosti, mutta minkäs teet. Niillä korteilla on pelattava, mitä hölmöl…. anteeksi – päättäjien toimesta jaetaan.
No – kai tällä järjestelyllä sentään saavutetaan talousarviossa asetetut tavoitteet ja pienen kantahämäläisen kunnan talous pelastuu? Kuulin sattumalta, kun aiemmin mainittu häirikkö ja vastarannan kiiski jupisi itsekseen, että näillä päätöksillä saavutettu säästö tulee olemaan noin 15-20% sille asetetusta tavoitteesta.
Aika näyttää lopullisen totuuden. Taikalampun henki on jo eläkkeellä ja viimeiset lentävät matot myynnissä, joten tässä sadussa ei ole juurikaan muuta enää tehtävissä kuin odotella tulevaa tilinpäätöstä sormet ja varpaat ristissä. Ikävä kyllä sitä ennen tämä pieni kantahämäläinen kunta joutuu tekemään myös seuraavan talousarvionsa samojen hölmöl… anteeksi – päättäjiensä johdolla. Lopettaisin mieluusti tämän tarinan sanoihin “sen pituinen se”, mutta tosiasioiden edessä olen pakotettu valitsemaan toisen fraasin. Eli siis. TO BE CONTINUED…
—
Onneksi kaikki edellä mainittu oli pelkkää fiktiivistä tarinaa ja meillä Hattulassa opetuspuolelta pystytään tekemään massiivisia säästöjä ilman minkäänlaisia vaikutuksia opetuksen laatuun. Onneksi meillä on viisaita päättäjiä, jotka kysyvät etukäteen asiantuntijoiden mielipidettä asioista ja siksi tietävät tarkalleen mitä vaikutuksia tehdyillä päätöksillä tulee olemaan.
Sen pituinen se.
Hyvää yötä ja kauniita unia.