Meneillään olevan kouluprojektin yhteydessä on paljon puhuttu osallistamisesta. Palstatilaa erilaisissa medioissa on ansaittu muun muassa kertomalla siitä, kuinka Hattulassa kaikille mahdollisille sidosryhmille tarjotaan tilaisuus kertoa mielipiteensä ja tulla kuulluksi. Osallistaminen on hieno sana ja kaunis ajatus, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä?
Meille valtuutetuille näytettiin edellisen koulukeskustelutilaisuuden yhteydessä jonkinlaista koostetta kaikkien pidettyjen osallistamistilaisuuksien tuloksista. Silmiinpistävää oli se, miten kaikki opettajaryhmät (+oppilaiden edustajat) olivat halunneet kiinnittää erityishuomion siihen, että yläkoulun toimintoja ei tule missään tapauksessa hajauttaa vaan kaikki opetustilat pitää sijaita mahdollisimman lähellä toisiaan.
Otetaanpa sitten rinnalle tämänviikkoinen sivistyslautakunnan esityslista ja siellä oleva vs. sivistysjohtaja Minna Kallion esitys Parolan yhtenäiskoulun uusista tiloista. Kantavana ideana on yhtenäiskoulun toimintojen jakaminen kahteen erilliseen toimipisteeseen, mikä tarkoittaa käytännössä nimenomaan vuosiluokkien 7-9 opetuksen jakaantumista kahteen paikkaan eri puolille Parolaa.
Tätä on osallistaminen Hattulassa. Pääkäyttäjäryhmä – joka ainoana tuntee arjen haasteet – on täysin yksimielinen yhdestä opetuksen järjestämisen kulmakivestä ja se ohitetaan olankohautuksella. Well played.
Hyvä uutinen tässä vaiheessa on se, että sivistyslautakunta päätyi pitkällisen keskustelun ja tiukan äänestyksen jälkeen opettajien näkökannalle – hylkäämään vs. sivistysjohtajan pohjaesityksen ja esittämään sen sijasta yhden (ylä)koulurakennuksen rakentamista nykyisen rakennuksen kanssa samalle tontille. Vielä ei kuitenkaan kannata juhlia. Tunnen hyvin hattulalaisen päätöksentekokulttuurin ja pahoin pelkään, että alkuperäinen kahden toimipisteen idea pomppaa vielä tavalla tai toisella takaisin keskusteluun. Lopullinen ratkaisu kun tehdään joka tapauksessa vasta valtuustosalissa.
Yläkoulun rakenne on asia, johon ei missään tapauksessa saa tehdä esitetyn kaltaisia pysyväisluontoisia muutoksia. Katson asiaa sitten opettajana, isänä tai kuntapoliitikkona, niin olen 110-prosenttisesti vakuuttunut siitä, että vs. sivistysjohtajan tekemä esitys olisi toteutuessaan täydellinen katastrofi. Se on sitä niin taloudellisessa ja toiminnallisessa mielessä kuin myös elinvoiman ja Hattulan kehittämisen näkökulmasta. Olen tehnyt ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni sen eteen, että kyseiseltä katastrofilta vältytään.
Voisin helposti kirjoittaa kokonaisen kirjan tämän hajautetun mallin ongelmista, mutta lähestytään nyt kuitenkin näin alkuun asiaa pelkästään yhdestä perspektiivistä ja pohditaan muutoksen toiminnallisia vaikutuksia. Mitä yläkoulutoiminnan jakaminen kahteen toimipisteeseen tarkoittaisi kaikista heikoimpien ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten osalta?
-Aineenopettajien yhteisön hajottaminen heikentää merkittävällä tavalla nuorten tukemisen edellytyksiä.
Alakouluportaalla luokanopettaja(t) kantavat omista oppilaistaan lähes jakamattoman vastuun. Jokainen lapsi ja kaikki häneen liittyvät asiat ovat yhden tai korkeintaan parin henkilön hallussa. Vastuullinen aikuinen ja oppilas näkevät toisiaan joka päivä ja mahdollisiin ongelmiin on äärimmäisen helppo puuttua.
Yläkoulumaailmassa ns. “vastuullinen” aikuinen eli luokanvalvoja ei välttämättä edes opeta kaikkia valvontaluokkansa oppilaita ja siksi todellinen vastuu nuorista ei voi olla yksin hänellä vaan se on puhtaasti kollektiivinen. Tällä hetkellä eri aineiden opettajat tapaavat toisiaan päivittäin ja pystyvät tauoilla keskustelemaan oppilaiden päivittäisistä asioista. Tieto leviää nopeasti ja erilaisiin ongelma-asioihin tai haasteisiin pystytään tarttumaan välittömästi niiden ilmetessä. Jos tämä keskusteluyhteys poistetaan, turvaverkko repeää välittömästi. Millään wilma-viestittelyllä ei ikinä korvata aitoa keskustelua. Jatkossa tieto ei siis siirry talosta toiseen ja opettajalta toiselle missään tapauksessa riittävän nopeasti – lisäksi vielä pahempaa on se, että iso osa tiedosta jää kokonaan siirtymättä.
Kuka on muutoksen suurin häviäjä? Ne nuoret, jotka tarvitsevat erilaisista syistä (mm. oppimisvaikeuksista tai poikkeuksellisista elämäntilanteista) johtuen tukea ja turvaverkkoa kaikista kipeimmin.
-Siirtyminen toimipisteiden välillä moninkertaistaa mahdollisuudet myöhästelyyn, lintsaamiseen ja kiusaamiseen.
Tarvitseeko tätä edes perustella? Kyseessä on aivan itsestään selvä asia. Jo tälläkin hetkellä lyhyet siirtymät toimivat osalle nuorista hyvänä tekosyynä oppitunneilta myöhästymiselle. Miettikää sitä vaihtoehtoa, että heille tarjotaan joka päivä mahdollisuus poiketa kaupassa tai jonkun matkan varrella asuvan kaverin kotona. On täysin ilmeistä, että osa ei tule löytämään tietään takaisin oppituntien äärelle ajoissa tai pahimmillaan koko loppupäivän aikana.
Myöskin kiusaamisen suhteen tilanne muuttuu täysin hallitsemattomaksi. Koulun alueella valvonta vielä onnistuu ja oppilaat voivat tarvittaessa hakea turvaa aikuisista, mutta kilometrin mittaisen siirtymän aikana jokainen nuori on puhtaasti ikätovereidensa ”armoilla”.
Kuka on muutoksen suurin häviäjä? Ne nuoret, jotka ovat syrjäytymisvaarassa esimerkiksi huonon koulumotivaation tai kiusaamisen takia.
-Samantyyppisten aineiden kasaaminen samoille päiville on henkisesti kuormittavaa.
Kahden toimipisteen ajatukseen liittyy kiinteästi se, että oppilaan ei tarvitse siirtyä paikasta toiseen kuin maksimissaan kerran päivässä – joinain päivinä kenties ei lainkaan? Tästä seuraa luonnollisesti se, että tietyn tyyppiset aineet kerääntyvät tietyille päiville.
Otetaan sitten esimerkiksi nuori, jolla on vaikeuksia kielellisessä hahmottamisessa (lukihäiriö tms.). Jos tällaiselle nuorelle sijoitetaan yhden koulupäivän sisälle esimerkiksi kaksi tuntia äidinkieltä, kaksi tuntia ruotsia ja kaksi tuntia englantia, kuormitus on täysin sanoinkuvaamaton. Tarjottu ratkaisumalli ei muutenkaan palvele yhtään ketään vaan toimii pikemminkin päinvastoin ja haittaa kaikentasoisten oppilaiden kieltenopiskelua. Se on siis pedagogisessa mielessä aivan karmea enkä suoraan sanottuna ymmärrä miten yksikään opetusalan ammattilainen voi seistä tällaisen ehdotuksen takana.
Oppimisen haasteiden lisäksi tämäkin muutos toimii jälleen kerran lintsaamista lisäävänä tekijänä ja sitä kautta kasvattaa syrjäytymisen riskiä. Jos koulumotivaatio on jo valmiiksi heikolla tasolla ja tietty viikonpäivä sisältää pelkästään “vaikeita” ja ”ikäviä” oppiaineita, kotiin jättäytymisen kynnys madaltuu merkittävästi.
Kuka on muutoksen suurin häviäjä? Ne nuoret, joilla on oppimisvaikeuksia ja / tai huono koulumotivaatio.
Vs. sivistysjohtajan esityksessä hajautettua mallia perustellaan uudenlaisen pedagogiikan kehittämisellä. Minun mielestäni on totaalisen turhaa edes mainita sanaa pedagogiikka silloin kun toisessa vaakakupissa on heikoimpien nuorten tukeminen ja sitä kautta syrjäytymisen ehkäiseminen. Yksikin syrjäytynyt nuori on liikaa jo pelkästään yhteiskunnalle koituvien kustannusten näkökulmasta. Puhumattakaan inhimillisestä aspektista. Minä en ainakaan halua, että yksikään hattulalainen nuori menettää otteensa hyvään tulevaisuuteen sen takia, että virkamiesjohto haluaa leikkiä jonkinlaista koululaboratoriota ja kokeilla sellaisia käytäntöjä, joita yksikään toinen Suomen kunta ei ole havainnut hyväksi. Usean toimipisteen ratkaisuja on toki käytetty muuallakin, mutta ne ovat poikkeuksetta pakon edessä tehtyjä väliaikaisratkaisuja ja niistä on aina tarkoitus päästä eroon jollakin aikavälillä. Me olemme tekemässä täysin tietoista ja pysyvää ratkaisua kymmeniksi vuosiksi eteenpäin.
Hattula on jo pitkään tehnyt erinomaisen hyvää työtä nuorison parissa ja mm. vuonna 2017 kuntamme oli koko Suomen mittakaavassa kuudenneksi paras kunta nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä (olen käsitellyt asiaa tässä kirjoituksessani). Jo tuolloin itse korostin sitä, että kuntien olisi järkevää keskittyä siihen missä he ovat hyviä. Viime vuosina Hattulassa on kuitenkin menty juuri päinvastaiseen suuntaan ja tehty useita tilannetta huonontavia ratkaisuja mm. perusopetuksen resursseihin ja nuorisotoimintaan liittyen. Nyt esitetyssä koulumallissa yritetään sitten purkaa kaikki loputkin hyvät käytännöt.
Lukion kohtalo oli iso kysymys kunnan ja kuntalaisten näkökulmasta, mutta tämä yläkoulu-case on vielä monta kertaa merkityksellisempi asia. Hattulassa on vain yksi yläkoulu, joten asia koskettaa ihan jokaista kunnassamme asuvaa lapsiperhettä. Nyt puhutaan hattulalaisen yläkouluinstituution tulevaisuudesta ja toimintaedellytyksistä. Sen kyvystä saattaa kaikki hattulalaiset nuoret parhaalla mahdollisella tavalla aikuisuuden kynnykselle ja edelleen (veroa maksaviksi) yhteiskunnan jäseniksi.
Toivon sydämestäni, että kanssapoliitikot jakavat näkemykseni (+kaikkien opettajien ja nuorten itsensä näkemyksen) siitä mikä on tässä tilanteessa järkevää ja että he myös uskaltavat toimia päätöksenteon hetkellä tilanteen vaatimalla tavalla. ?
PS. Jotkut ovat kyseenalaistaneet sen, että päätöksenteon ongelmia nostetaan tällä tavalla esille sosiaalisessa mediassa ja ylipäätään internetissä. Voi pojat sentään, voin kertoa, että oman ”osallistamishetkeni” lisäksi olen käyttänyt kohtuullisen monta puheenvuoroa, lähettänyt kohtuullisen monta sähköpostia ja viettänyt kohtuullisen monta keskusteluhetkeä virkamiesten kanssa tämänkin asian tiimoilta. Ikävä kyllä kyseessä on tyyppiesimerkki Hattulassa tällä hetkellä vallalla olevasta virkamieskulttuurista. Sen jälkeen kun jokin visio on keksitty, silmät ja korvat suljetaan kaikelta kyseenalaistamiselta ja perustelluilta argumenteilta. Millään asiantuntijalausunnoilla ei ole merkitystä. Kaikki energia käytetään siihen, että se oma ja itse valittu ratkaisumalli saadaan vietyä läpi – tavalla tai toisella.
Tämä on se syy miksi näistä asioista on pakko puhua ääneen. Kuntalaisilla on oikeus tietää, että kaikki tahot eivät todellakaan seiso virkamiesten esitysten takana ja että olemassa on muitakin vaihtoehtoja.