Niin se koitti taas syksy ja paluu siviilityöhön opettajaksi. Sitä ehtikin jo melkein kesän aikana unohtamaan millaista sirkusta Hattulan sivistystoimessa pyöritetään. 😀 Palaan kuitenkin sen puolen asioihin vasta vähän myöhemmin. Nyt on vihdoinkin pakko ottaa käsittelyn alle eräs kummallinen tapahtumaketju tuolta naapurikunnan puolelta. Se on ollut työn alla jo pidemmän aikaa.
Kyse on siis lehdistössäkin palstatilaa saaneesta yrityksestä perustaa pieni yksityinen lastensuojeluyksikkö Hämeenlinnan Miemalaan. Kuten moni ehkä tietää, kaupunginhallitus torppasi hankkeen viime keväänä. Uskoisin, että kaikki eivät varmaankaan ole perehtyneet tausta-aineistoon ja päätöksen perusteluihin, joten avaan casea tässä kirjoituksessa vähän tarkemmin.
Projektin perimmäisenä tarkoituksena oli siis siirtää tavallinen pientalo tavallisella pientaloalueella lastensuojelutoiminnan käyttöön. Hanketta ajaneen yrityksen esittämien suunnitelmien mukaan rakennuksessa olisi tullut asumaan korkeintaan seitsemän 7-17 vuotiasta lasta ja nuorta. Tällaisessa yksikössä heidän kanssaan työskentelee pääsääntöisesti 1-2 aikuista – poikkeustilanteissa määrä saattaisi nousta 3-5 työntekijään. Sata vuotta sitten tuollaista kokoonpanoa (7 lasta + muutama aikuinen) olisi kutsuttu täysin keskivertoiseksi perheeksi eikä se nyt mikään hiuksia nostattava kummajainen ole tänäkään päivänä.
Alue ja tämä nimenomainen kiinteistö on kaavoitettu asumiskäyttöön ja yrityksen tarkoituksena ei ollut tehdä minkäänlaisia muutostöitä itse rakennukseen. No, mitä tällaisessa lastensuojeluyksikössä sitten tehdään? Asutaan ja eletään mahdollisimman tavallisissa ja “perheenomaisissa” olosuhteissa. Kiinteistön perimmäinen käyttötarkoitus ei siis olisi muuttunut millään tavalla. Käytännössä ainoa ero naapureihin olisi siis ollut se, että kaikki rakennuksessa oleilevat henkilöt eivät ole sukua keskenään. Jokainen voi miettiä miten tämä skenaario eroaa uudisperheestä tai esimerkiksi siitä vaihtoehdosta, että alueella asuva kolme- tai nelilapsinen perhe ottaa pari sijoitettua lasta vastuulleen. Aivan. Ei millään tavalla.
No, Hämeenlinnan kaupungin edustajat olivat joka tapauksessa sitä mieltä, että rakennuksen käyttötarkoitus muuttuu ja siihen vaadittiin erillistä poikkeamislupaa – tämä siis luonnollisesti siitä syystä, että poikkeusluvan hylkääminen on ainoa keino saada hanke pysäytettyä. Näkemys poikkeamisluvan tarpeellisuudesta ei kuitenkaan ole millään tavalla yksiselitteinen ja ainoa oikea. Hanketta ajanut yritys on nimittäin kaupunginhallituksen päätöksen jälkeen kysynyt ympäristöministeriön kantaa asiaan ja ministeriön erityisasiantuntijan antaman lausunnon mukaan minkäänlaiselle poikkeamismenettelylle ei ole tarvetta. Asia on nyt siirtynyt hallinto-oikeuden käsiteltäväksi ja ainakin omasta mielestäni syntynyt tilanne on suorastaan koominen. Ympäristöministeriön mukaan tämän tyyppisessä hankkeessa ei tarvita poikkeuslupaa, mutta Hämeenlinnan kaupunki perustelee silti omassa vastineessaan, että “mutkun meidän mielestä tarvitaan”.
Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Edellä mainitun kaavoitukseen liittyvän ”juupas-eipäs” -leikin lisäksi täytyy muistaa, että myös Hämeenlinnan sosiaali- ja terveyslautakunta on puoltanut hanketta. Asianomainen lautakunta on siis sitä mieltä, että hanke on hyvä ja tarpeellinen. Nuorten kanssa työskentelevänä ymmärrän tämän lausunnon enemmän kuin hyvin. Lastensuojelussa on jatkuva pula resursseista ja kaikkien osapuolten näkökulmasta paras mahdollinen toteutusvaihtoehto on juuri tämän kaltaiset pienet yksiköt. Siinä voittavat niin nuoret kuin ympäröivä yhteiskunta. Kaupunginhallituksessa tälle tosiasialle käännettiin selkä ja vaadittiin poikkeuslupaa, jota ei missään tapauksessa olisi ollut pakko vaatia sekä hylättiin poikkeuslupa, jota ei missään tapauksessa olisi ollut pakko hylätä.
Nyt on enää jäljellä yksi – ja se kaikista tärkein – kysymys. Miksi? Vastaus on yksinkertainen ja käy ilmi myös pöytäkirjoista “Lastenkodin sijoittaminen on herättänyt naapurustossa voimakasta vastustusta…”. Täysin perinteinen NIMBY-ilmiö. Tiedän, että pienikin muutos pelottaa aina, mutta nyt ei kuitenkaan puhuta mistään rikollisjärjestöstä tai asfalttiasemasta.
Niinpä niin. Velssin alsfalttiaseman kohdalla NIMBY:ilyllä ei ollut mitään vaikutusta. Siinä asiassa viis veisattiin asukkaiden mielipiteistä ja jopa siitä tosiasiasta, että alueen tonttimyynti tulee käytännössä mahdottomaksi. Päätöksellä sahattiin siis myös kaupungin omaa jalkaa. Ja sitten tämä paljon pienempien ympäristövaikutusten hanke puolestaan kaatuu naapureiden vastustukseen, vaikka kaupungin näkökulmasta siinä olisi ainoastaan voitettavaa. Huoh. Ei tässä Hämeenlinnan päättävien elinten toiminnassa tunnu olevan minkäänlaista johdonmukaisuutta ja punaista lankaa.
Ikävä kyllä itse pelkään pahoin, että pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, että naapurilla ja “naapurilla” on eroa ja lastensuojeluasiassa astuttiin jonkun väärän ihmisen varpaille. On todella huolestuttavaa, jos yksittäisten ihmisten mielipiteet menevät päätöksentekokoneistossa tällä tavalla yleisen edun edelle. Toisaalta se on kuitenkin vielä huolestuttavampaa, jos tällaista syytä ei ole olemassa. Se kertoo siitä, että päätökset ovat täysin sattumanvaraisia ja vaikutusarviointi on pahasti hukassa. Suo siellä, vetelä täällä. Jos ei aina ole helppoa olla hattulalainen, niin rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että viime vuosien päätösten perusteella en kyllä haluaisi olla myöskään hämeenlinnalainen veronmaksaja. 😐
KIITOS! Se on juuri näin .