Vihreiden kannatus on ollut nyt vuoden ajan laskusuunnassa. Ajattelin hieman analysoida asiaa omasta näkövinkkelistäni ja lisäksi perustella miksi itse edelleen seison vankkumattomasti tämän puolueen ideologian takana.
Aloitetaan tärkeimmästä eli siitä, miksi oma uskoni ei horju. Mitenkään asiaa kaunistelematta – minun mielestäni vihreät on ainoa eduskuntapuolue, joka pystyy aidosti rakentamaan kokonaisvaltaisesti parempaa yhteiskuntaa. Kaikilta puolueilta sama päämäärä löytyy varmasti taustalta, mutta ikävä kyllä muiden ryhmien toimesta maailmaa katsotaan aina jonkun eturyhmän värittämien silmälasien läpi. Silloin kun koko yhteiskunnan etu ja tämän tietyn viiteryhmän etu ovat ristiriidassa, vaakakuppi tahtoo painua kokonaisuuden kannalta väärään suuntaan.
Nyt käynnissä oleva debatti irtisanomislain tiimoilta on hyvä esimerkki yhteiskunnan etujen laiminlyönnistä. Itse lakimuutoksesta ja sen vaikutuksista voi olla montaa mieltä – oma näkemykseni on, että hallituksen nykyinen esitys ei ole optimaalinen ratkaisu. Parempia ja yleiseen oikeustajuun sopivampia keinoja pienyritysten tukemiseksi varmasti löytyisi. Niin tai näin, tämän tyyppiset lainsäädännölliset muutokset pitäisi joka tapauksessa pystyä ratkaisemaan eduskunnan sisällä. AY-liike on kuitenkin päättänyt työntää lusikkansa tämän soppakattilan pohjalle asti ja työtaistelutoimenpiteillä alkaa olla oikeasti merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tästä huolimatta SDP ja vasemmistoliitto seisovat täysin varauksetta kaikkien AY-järjestöjen mielenilmausten takana. Enkä siis puhu nyt pelkästään eduskunnassa käydystä hallituksen luottamusäänestyksestä vaan laajemmasta asiaan liittyvästä kokonaisuudesta (mm. Ylen kysely). Itse en ole sitä mieltä, että poliittinen lakko-oikeus pitäisi poistaa kokonaan, mutta mielestäni tässä kohden kyllä todellakin ammutaan tykillä kärpästä. Poliittisten lakkojen tukeminen tämän mittaluokan kysymyksessä ei ole missään tapauksessa koko yhteiskunnan edun mukaista.
Täsmälleen samaa voidaan toki sanoa myös hallituksen toimista. Ei ole yhteiskunnallisesti järkevää pitää uppiniskaisesti kiinni yhdestä pienestä lakimuutoksesta, kun jo hyvissä ajoin oli havaittavissa, että asia voi johtaa tällaiseen pattitilanteeseen. Lisäksi muutoksen todellinen vaikuttavuus on täysin hämärän peitossa. Lisäkummastusta aiheuttaa se, että tässä ei edes taistella keskustan tyypillisen eturyhmän asioista ja kokoomuksen eturyhmästäkin mahdollisella hyötyjäpuolella ovat ainoastaan pien- ja mikroyrittäjät. Hallituksen osalta kyse on siis puhtaasti arvovaltakysymyksestä ja silloin yhteiskunnan etujen sivuuttaminen tuntuu entistä naurettavammalta.
No – palataan nyt vielä siihen eturyhmäajatteluun. Totesin aluksi, että vihreillä tällaista ongelmaa ei ole. Voidaan toki ajatella, että tämän puolueen kohdalla vastaavana “eturyhmänä” toimivat luonto ja maapallon hyvinvointi. En kiistä tätä. Ero muihin puolueisiin syntyy kuitenkin siinä, että kyseisen eturyhmän huomioiminen ei ohjaa päätöksentekoa sivuraiteille. Pikemminkin päinvastoin. Pitkässä juoksussa maapallon etu kääntyy takuuvarmasti koko yhteiskunnan eduksi. Tämä on se perussyy, jonka vuoksi vihreät on oma valintani – en halua olla pitämässä sokeasti minkään tietyn ihmisryhmän puolia vaan viemässä eteenpäin koko yhteiskuntaa.
Miten sitten on mahdollista, että tällaisen puolueen kannatus vajoaa? Omasta mielestäni puolueen painolasti löytyy menneisyydestä, joten asiaa on pakko tarkastella historiallisessa kontekstissa. Alun perin vihreä liike oli aika tyypillinen yhden asian puolue. 1990-luvulla luonnonsuojelu ei ollut mitenkään trendikästä ja tästä syystä myös puolueen kannattajakunta oli enemmän tai vähemmän marginaalinen. Ympäristöaktivistit ovat historian saatossa tehneet paljon hyvää – mutta myös erittäin kyseenalaisia tempauksia. Näin ollen myös vihreän liiton nimessä on ollut aina hieman epäsovinnainen kaiku. Vähitellen ympäristöasiat ja ilmastonmuutos ovat kuitenkin nousseet kaikkien tietoisuuteen, joten vihreiden pohjimmaisesta ideologiasta on tullut valtavirtaa. Ihmisten valveutumisen myötä vihreät ovat saaneet kannattajakuntaa kaikilta sektoreilta ja se on nostanut vihreät pois marginaalista keskisuureksi (tai suureksi) puolueeksi.
2010-luvun vihreät ei ole missään nimessä pelkästään ympäristöaktivistien ryhmittymä, joka haluaa suojella jokaista mäntyä ja rusakkoa seurauksista välittämättä. Kyseessä on täysin uskottava yleispuolue, joka pyrkii rakentamaan oikeudenmukaista ja kestävää yhteiskuntaa. Jos katsotaan esimerkiksi nykyistä vihreiden eduskuntaryhmää, niin sieltä löytyvät tekniikan lisensiaatti ja tohtori, kauppatieteiden, valtiotieteiden ja yhteiskuntatieteiden maisterit sekä lukuisia filosofian maistereita. Kivenkovaa osaamista kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta. Yhdistävinä tekijöinä ovat huoli ympäristöstä ja huoli tulevaisuudesta.
Monista eri syistä johtuen yleispuolueen osaaminen ja asialliset teemat ovat kuitenkin jääneet viime aikoina täysin varjoon. Vihreisiin liitetään paljon (=jopa normaalia enemmän) stereotypioita ja ikävä fakta on se, että nämä ennakkoluulot nostavat välittömästi päätään, kun siihen tarjotaan pienikin mahdollisuus. Puoluetta syytetään usein mm. epärealistisesta ”rahanjakamisesta”, vaikka todellisuudessa asia on täysin päinvastoin. Esimerkiksi vihreiden vaihtoehtobudjetti vuodelle 2018 ei pelkästään kohdistanut lisäpanostuksia tietyille sektoreille, vaan siinä myös yksityiskohtaisesti esitettiin mistä kohdistettavat rahat on mahdollista kerätä kasaan. Lopputuloksena vaihtoehtobudjetti päätyi samaan kokonaissummaan kuin valtion virallinen budjetti. Se on vastuullista talouspolitiikkaa, jos mikä. Kaikki eivät tähän pysty ja liian usein esitetään pelkkiä lisäyksiä ilman suunnitelmaa lisämenojen kattamiseksi.
Nyt päästään vihdoinkin siihen itse ongelmaan ja kannatukselliseen mahalaskuun. 😐 Kaikki toki tietävät, mistä loppukesän ja syksyn kannatuslaskussa on pääasiallisesti kysymys. Lentokoneprotesti ja vähäpukeinen puheenjohtaja ruotsalaisella klubilla ovat sinällään ihan hienoja esimerkkejä vihreiden arvomaailmasta. Ihmisoikeuksien puolustaminen ja liberaalius kuuluvat niihin asioihin, joita ainakin omasta mielestäni voi mainiosti nostaa esille ympäristöasioiden ohella. Nyt vain kävi niin, että tapa, jolla nämä arvot nousivat julkisuuteen ei ollut missään määrin harkittu. Tästä syystä esimerkiksi lentokoneprotestista ihmisille jäi päällimmäiseksi mieleen vihreiden puheenjohtajan ulostulo ja “kannustaminen laittomuuksiin”. Kaikki poliittiset pisteet asiasta keräsi sisäministeri Mykkänen, joka lähti teettämään riippumatonta selvitystä maahanmuuttoviraston toiminnasta.
Sittemmin alakierre on ikävä kyllä saanut jatkoa muista asiasisällön ulkopuolisista uutisista. Julkisuus ja media ovat armottomia. Ne elävät sensaatioista ja klikkiotsikoista. Se on asia, jolle ei mahda mitään ja sen epäkohdan kanssa on vain opittava elämään. Ikävää asiassa on se, että yhden ihmisen toiminta leimaa helposti koko puolueen. Yhden ihmisen mielipide nousee hetkessä puolueen viralliseksi näkemykseksi. Ihan jokaisen meistä täytyy pitää tämä mielessä, kun asioita esitetään julkisesti. Vaikka kyseessä olisi pienen kunnan yksittäinen luottamushenkilö, niin riittävän raflaava sisältö voi johtaa siihen, että koko puolue saa epäedullista julkisuutta.
Yleisen julkisuuskuvan suojelemisen lisäksi jokaisella puolueella on oma riippakivensä, jonka suhteen pitäisi olla erityisen varovainen. Kokoomus pääsee välittömästi lööppeihin, mikäli puolueen edustajilla havaitaan taloussotkuja tai epämääräisiä virityksiä yritysmaailmaan. Keskustan kohdalla kaikki tuntevat petettyihin lupauksiin liittyvän sanonnan. Vihreiden akilleen kantapää on puolestaan kaikenlainen ääritoiminta. On sitten kyse ympäristöaktivismista, äärimmäisestä suvaitsevaisuudesta tai äärimmäisestä ihmisoikeuksien puolustamisesta kansalaistottelemattomuuden avulla – kaikki edellämainitut ovat varma tie iltapäivälehtien lööppeihin. Vaikka pohjimmainen tarkoitus saattaakin usein olla hyvä, sellainen julkisuus ei ole puolueen edun mukaista. Ei ainakaan, jos tarkoituksena on kasvaa uskottavaksi pääministeripuolueeksi.
Tiivistettynä – positiivista ja asiakeskeistä julkisuutta tarvitaan, mutta ylilyönteihin ei saa sortua. Suurin vastuu julkisuuskuvasta on luonnollisesti puolueen nokkahenkilöillä – puheenjohtajistolla ja eduskuntaryhmällä. Jokainen meistä rakentaa kuitenkin puolueen imagoa omalta osaltaan. Pidetään huoli, että se tapahtuu asialliseen ja totuudenmukaiseen suuntaan. ?